Yksinäisyys ja yksin oleminen

Tässä tekstissä pohdin yksinäisyyttä erityisesti parisuhteettoman näkökulmasta. Käytän sanaa "parisuhteeton" koska inhoan sanaa sinkku. Ikään kuin olisit pariton, viallinen. Yksinäisyyden ja yksin olemisen eron moni ymmärtää. Ensiksi mainittu on sisäinen olotila ja tunne, jälkimmäinen taas kuvaa ennemminkin fyysistä yksin olemista. 

Me täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että kaikesta pitäisi selvitä yksin. Yksin selviämisen koulu alkaa usealla jo lapsuudesta, jos vanhemmat eivät pysty vastaamaan lapsen tunnetarpeisiin. Viimeistään peruskoulun jälkeen monella on vaihe jolloin muutetaan pian pois kotoa muualle opiskelemaan, ja sitä pidetään yleisesti ihan luonnollisena juttuna. Kotoa pois muuttaminen voi olla iso asia 16-vuotiaalle, varsinkin jos jää tässä irtaantumisprosessissa yksin, ilman emotionaalista tukea vanhemmiltaan. 

Olen viettänyt paljon aikaa yksinäisyydessä. Jo sanat yksinäisyys tai yksinolo saavat aikaan vahvoja, useimmiten negatiivissävytteisiä konnotaatioita. Ajatellaan, että hänessä joka tuntee yksinäisyyttä, on jotain vikaa. Se on ikään kuin hänen syynsä. Kuitenkin yksinäisyys on olotila jota jokainen meistä kokee ennemmin tai myöhemmin. Se on nimenomaan sisäinen tunne siitä, että on tunteidensa ja kokemuksiensa kanssa yksin. Varsin usein tuo ei myöskään ole totta, mutta jokainen tietää miten vahvasti tunteet voivat saada vallan. Yksinäisyyttä voi kokea vaikka olisi suurperheen äiti tai maailman tunnetuin henkilö.

Olen asunut yksin useita vuosia, käynyt läpi masennusta ja sielun pimeää yötä, kokenut lohduttomuutta ja ihmisenä epäonnistumista kyseisistä tuntemuksista. Häpesin yksinäisyyden tunteen tuntemista niin paljon etten kehdannut tunnustaa olevani yksinäinen. Näytinhän reippaalta muiden silmissä: matkustelin maailmalla ja oli joitain kavereitakin. Vaikutin vahvalta ja pirteältä. Sitä toivoinkin viestittäväni muille. Haava sisälläni oli niin suuri, että sitä piti peittää esimerkiksi liikunta-addiktiolla: näyttämällä fyysisesti vahvalta. Yritin myös olla tarvitsematta ketään. Deittaillessa pyrin antamaan itsestäni aina pärjäävän ja vahvan kuvan. 

Moni yksinäisyyttä kokeva tietää ne tunteet kun ahdistaa tuleva pääsiäinen, vappu, juhannus ja joulu. Kun ei tiedä mitä aikoo tehdä tai minne mennä. Ystävätkään ei voi korvata kaipuuta kumppanuuteen. On inhmillistä kaivata tuota erilaista rakkautta, yhteyttä ja kasvualustaa, yhtään muita läheisiä ihmissuhteita vähättelemättä. 

Yksinäisyys kätkee sisälleen myös paljon arvokkaita asioita. Silloin nousee pintaan monenlainen henkinen kuona. Varsinkin jos ei turruta itseään päihteillä, roskaruoalla, viihteellä tai muilla sijaistoiminnoilla välttääkseen asioidensa käsittelyä. Silloin voi olla isojen asioiden ja muutoksen äärellä. Kriisi on mahdollisuus. 

Ihminen on viritetty niin, että hän etsii luonnostaan mielihyvän kokemuksia ja välttelee kipua. Surun, vihan ja muiden tunteiden noustessa pintaan voi kuitenkin huomata löytäneensä tärkeitä oivalluksia sisimmistään. Jos vain uskaltaa katsoa sen sijaan että täyttäisi nousevia tunteita muulla tekemisellä. 

Yksin olemisen tärkeys liittyy erityisesti parisuhteen päättymisen prosessiin. Sitä kovin helposti haluaisi löytää jostain laastarin paikkaamaan niitä ikäviä tunteita joita yksinäisyyden tunteet suhteen päätyttyä nostavat väkisinkin pintaan. On helppo uskotella jopa itselleen ettei hae laastaria, mutta jälkeenpäin saattaakin huomata tehneensä juuri niin. Nykyaikamme treffikulttuuri onkin monella tavalla hyvin julmaa ja täynnä haavoitettuja ihmisiä jotka eivät uskalla olla yksin.

Mitä jos ei hakisikaan heti toista ihmistä paikkaamaan omaa pahaa oloa? Mitä pidempään mennyt parisuhde kesti, niin sitä todennäköisemmin tarvitsee kunnolla aikaa itselle paranemiseen. Paraneminen on prosessi jossa voi löytää ihan uudenlaisia näkökulmia menneen suhteen kiemuroihin ja siihen mitä voisi ehkä tulevaisuudessa tehdä toisin. 

Ja eräs tärkeä asia minkä niin kovin helposti unohdamme: voimme keskittyä luomaan uudelleen eheämpää ja vielä rakastavampaa suhdetta siihen kaikkein tärkeimpään ihmiseen, eli omaan itseen. Suhteen päättymisen jälkeen voi ottaa aikaa työstämiseen, vahvistaa (toivottavasti jäljellä olevia) ystävyyssuhteita, miettiä mitä haluaa elämällään tehdä, tutkia, helliä ja muutenkin rakastaa itseä lukemattomin eri tavoin. Unohdamme niin usein rakastaa itseämme, koska luulemme että se on itsekästä. Itsensä rakastaminen on aivan eri asia kuin narsistinen toksisuus. 

Tuntuu hullulta se ajatus, että etsitään uutta suhdetta pian vanhan päätyttyä. Usein siitä vanhasta suhteesta tullaan myös henkisesti väsyneenä ja riekaleisena ulos, riippumatta miten se päättyi. Suhteet päättyvät useimmiten molempien osapuolten raskaiden tunteiden saattelemana ja henkiset akut lopussa. Kaiken järjen mukaan ei pitäisi olla edes energiaa miettiä uuden kumppanin löytämistä eron tultua, vaan haluta ottaa aikaa itselle. Päädymme usein myös toistamaan vanhoja kaavoja uudessa suhteessa jos emme ole käsitelleet eroa. 

Tietenkään ei ole olemassa yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa tehdä asioita, mutta kuinka moni katuu sitä, että otti oikeasti aikaa itselle ja mietti millaisen parisuhteen haluaa muodostaa joskus tulevaisuudessa? Tai miettii ja kehittää erityisesti itseä seuraavan ajatuksen pohjalta: onko minussa niitä piirteitä joita toivon kumppanissani olevan?

Ei ihmistä ole luotu olemaan aina yksin, enkä usko sitä kenenkään aidosti haluavan. Jotkut meistä koteloituvat yksinäisyyteensä. Siitä on saattanut tulla turvallinen, mutta epätyydyttävä alitajuinen ajattelumalli: "kukaan ei voi satuttaa jos en edes päästä lähelle". Yksin olemisen (ilman parisuhdetta) pitäisi olla meille kuitenkin olotila, jossa on vähintään ihan hyvä olla. Silloinhan meidän pitäisi levätä omassa rakkaudessamme. Meissä olevan sisäisen lapsen tulisi tuntea rauhaa ja seesteisyyttä viettäessämme aikaa itsemme kanssa. Tällä en tarkoita että olisimme kellon ympäri yksin, vaan ennemminkin seuraavaa ajatusta: mitä jos yksin asuminen toimiikin hyvänä rakkauden harjoituksena? 

Omassa rakkaudessa ja tyyneydessä lepäävä ihminen on nykyajan timanttia ja kultaa, sitä ei voi ostaa tai valokuvata someen. Ja se vaatii myös todella paljon. Onhan meillä jatkuvasti tarjolla kaikenlaisia asioita jotka vievät helposti huomiotamme pois olennaisesta. 

Yksinäisyys ja yksin oleminen on parhaimmillaan vahvuus. Sellainen ihminen on kuin puu jota ei turhat tuulet heiluttele. Kun on yksin tai yksinäinen, joutuukin olemaan se joka kannustaa, nostaa jaloilleen, tukee ja lohduttaa. Joskus se saattaa tuntua lohduttomalta ja epäreilulta. 

Kun katsotaan kolikon toista puolta, niin mitä jos oletkin saanut valttikortin elämääsi? Sellaisen missä tiedät selviäväsi elämässäsi mistä vain, ja silti niin ettei sinun tarvitse olla vahvuuteen sairastunut. Yksinäisyyden ei tarvitse olla neegatiivinen asia, sillä mikään ei ole itsessään negatiivinen asia. Sieltä voi kummuta viisaus, jota et tiennyt olevan olemassakaan.