Varjojen paljastaminen parisuhteessa

Koska olen luonteeltani romantikko, rakkaus on kiinnostanut minua aiheena lapsesta lähtien. Olen saanut melko perinteisen rakkauden opin: sellaisen, jossa on olemassa vanhempien ja lapsen välinen rakkaus sekä parisuhderakkaus. Parisuhderakkauden oppia ammensin erityisesti jenkkisarjoista ja tarinoista. Omien vanhempien suhde ei näyttäytynyt itselleni parisuhderakkauden oppimateriaalina. Rakkautta ja sen muotoja on kuitenkin loputon määrä. Tässä tekstissä korostuu lähinnä parisuhderakkauden pohdinnat. 

Aiemmissa teksteissäni mainitsinkin jo ulkopuoleltamme ja mediasta tuolevasta negatiivisesta influenssista mitä tulee erityisesti parisuhderakkauteen liittyviin odotuksiin ja mielikuviin. Olen itsekin sortunut hyvin kliseisiin ajatuskuvioon mitä tulee treffailuun ja yhteensopivuuden löytämiseen toisen kanssa. Nykyään ymmärrän median tarjoamien kuvailujen olevan hyvin muovisia ja kaukana todellisuudesta. 

Tuntuu jopa hieman nololta myöntää, millaisia ajatuksia rakkaudesta joskus on päässä pyörinyt. Toki ikä on tuonut jonkin verran helpotusta asiaan, mutta edelleenkin olen joutunut tarkastelemaan mistä tietyt parisuhteeseen liittyvät ajatukset ja mielleyhtymät kumpuavat. 

Olen ajatellut esimerkiksi, että ekoilla tai toisilla treffeillä viimeistään kuuluu sellainen tosi selkeä "klik", josta tietää että tässä on se spesiaali ihminen. Ja erityisen kliseisesti ajatellut myös ettei ensimmäiseen kahteen vuoteen mahdu paljon muuta kuin jatkuvia perhosia vatsassa ja unettomia öitä.

Kunpa oppisimme arvostamaan myös sitä faktaa, että intuition ääni voi peittyä niiden muiden sisäisten äänien alle. Niiden äänien, jotka kuiskivat aiemmista pettymyksistä ja haavoista käsin. Joskus on siis hyvä antaa mahdollisuus, jos tuntee että toisessa on jotain kiinnostavaa tutkittavaa. Egommehan rakastaa kertoa mahtipontisia tarinoita. Erityisesti "heti tietämistä" uuden tuttavuuden kohdalla pidetään edelleen jotenkin suuressa arvossa ja ihmistä suurempien voimien tekosina. 

Intuitio voi joskus olla vahva indikaattori jo alussa - on hyvinkin mahdollista aistia asioita heti. Asioihin ei ole kaavaa. Toisaalta myös omat menneisyyden traumat saattavat huijata meitä luulemaan, että tässä se on. Ainakin silloin kun toistaa niinkutsuttua salamarakastumisen kaavaa, voi olla hyvä pohtia mihin toistuva kuvio perustuu. Huomataan siis rakastumisen ja intohimon ero. Intohimolla alkava suhde on hyvin usein traumakiintymyssuhde joka monesti loppuu yhtä nopeasti kuin alkaakin. 

Tämä traumakiintymysmalli on myös se yleisin rakastumisen malli jota Googlen hakutulokset tarjoaa. Traumakiintymyssuhteessa toistetaan alitajuisesti meille tuttuja, mutta toksisia opittuja malleja. Yleistä näissä on myös se, että projisoimme omaa mielikuvaamme täydellisestä kumppanista ja suhteesta toiseen sen sijaan että haluaisimme nähdä toisen juuri sellaisena kuin hän on. 

Jokaisella on jotain traumaa - trauma ei tarkoita mitään yksittäistä isoa, elämää mullistavaa tapahtumaa vaan syntyy aivan inhimillisen ihmisyyden seurauksena. Kukaan vanhempi ei pysty vastaamaan lapsensa tarpeisiin sataprosenttisesti.

Se, että haluaa nähdä toisen sellaisena kuin hän on, vaatii jo itsessään paljon omaa sisäistä työstöä. Emme voi nähdä toista selkeästi jos emme näe itseämme. Kaikki mitä on sisällämme, näemme myös toisessa. Mitä enemmän pääsee omaan ytimeen, eli rakkauteen jossa on löytänyt armollisuutta, hyväksyntää, selkeyttä ja autenttisuutta itseään kohtaan, sitä helpompi se on myös nähdä toisessa. Emme voi rakastaa toista enempää kuin rakastamme itseämme. Emme voi siten myöskään vastaanottaa rakkautta enempää kuin rakastamme itseämme. 

Tietoinen ihminen näkee onko toinen ihminen hereillä vai elääkö hän edelleen unessa. Oma sisäinen puhdistus on hedelmää kantavaa työtä, vaikka onkin ajoittain raskasta. Teemme tuota työtä koko elämämme. Mitä enemmän olemme työstäneet ja puhdistaneet itseämme, sitä eheämmin sisäinen äänemme toimii ja teemme kaikilla elämän osa-alueilla parempia valintoja. 

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän haavoilla. Jotkut meistä ovat tietoisempia haavoistaan kuin toiset. Elämäntilanteet ja ihmissuhteet kouluttavat ja koulivat meitä, viitoittavat suuntaa. Kokemuksen ja iän mukana tulee useimmiten myös tietynlainen realismi suhteisiin sekä ymmärrystä siitä faktasta ettei elämässä ole olemassa yhtä Onnen Lähdettä (=ihmistä) josta voi ammentaa itsensä onnelliseksi. 

Onnellinen elämä on jatkuvaa kiitollisuuden tuntemista pienistä asioista - riippumatta olosuhteista. Täten myöskään parisuhde ei ole onnen satama. Pelkästään sen varaan oman onnellisuuden rakentaminen ei ole kestävä ratkaisu. Ihmisellä tulee olla oma elämännauha - punainen lanka joka pitää polulla vaikka jotkut osa-alueet romahtaisivatkin. 

Elämänlankaan kuuluu ainakin mieluisa työ tai tekeminen, muut ihmissuhteet, harrastukset ja myös omasta seurasta nauttiminen (miksi tämä unohdetaan niin usein?). Erilaiset ihmissuhteet ovat valtava rikkaus, sillä muut tuovat meistä esiin uusia puolia. Useimmat meistä tarvitsevat monenlaista vuorovaikutusta. Kumppanimme ei voi, eikä tarvitse olla meille kaikkea. Sen odottaminen, että toinen tuo meille kaiken, on kärsimyksen tie. Jos tekee työkseen tai harrastaa asioita joista saa iloa ja inspiraatiota, omaa erilaisia ystäviä ja tietää ylipäätään miten tehdä itsensä onnelliseksi, on elämässä jo vahvoilla. 

Sanotaan, että rakkaus valaisee meissä olevan pimeyden. Meissä oleva pimeys on pelkoa, traumoja, ja kaikkea sitä mitä emme halua muille näyttää. Eli toisin sanoen sitä, mikä on meissä myös rakkauden esteenä. Jung määrittelee tämän varjominäksi. Jotta pääsemme kokonaisvaltaisemmin pimeydestä valoon, pimeys täytyy saada työstää pois. Tähän tarvitsemme toisen ihmisen tuomaa peilausta. 

Ja se pimeyden näyttäminen toiselle voi olla hyvin pelottavaa. Erityisesti, kun nämä prosessit lähtevät meissä hyvin alkukantaisesti jo aikaisin suhteessa liikkeelle. Sitä on vereslihalla; kelpaanko minä, mitä jos hän hylkää minut? Tulenko hylätyksi jos hän näkyy minussa tämän uuden puolen, jonka olen määritellyt rumaksi tai epäkelvoksi, josta olen pyrkinyt aina eroon? 

Olen huomannut että oma pimeys on paljon vaikeampi hyväksyä kuin toisen pimeys. Miksi se meneekin niin, että itselle on vaikeampi sallia tiettyjä tunteita vaikka sallii ne toiselle? Pelkäämme oman heikkouden ja haavoittuvuuden näyttämistä toiselle joskus niin paljon, että panttaamme sitä alitajuisesti. Saatamme jopa ajatella ajan kulumisen auttavan. Luomme tietynlaisen illuusion ajatuksesta että toinen kestää sen paremmin myöhemmin kun yhteistä historiaa on takana enemmän. 

Toisaalta moni syvemmällä oleva kipu onkin valmis tulemaan pintaan vasta pidemmän suhteen ja luottamuksen jälkeen. Meissä olevat traumat ikään kuin tietävät missä järjestyksessä lähteä purkautumaan. Mitä syvempi haava, sitä enemmän sen esiintuloon ja houkutteluun tarvitaan aikaa ja luottamusta. 

Se, että ihminen uskaltaa olla heikko, tarvitseva ja avoimesti haavoittuva vaatii paljon rohkeutta. Asetammehan itsemme alttiiksi sille, ettei toinen ymmärrä. Tai jopa hylkää. On paljon varmempi tapa saada rakkautta olemalla iloinen, miellyttävä ja palveleva. Varmempi ei tarkoita aina hedelmällisempää tai eheyttävämpää. Miellyttämisestä ja "helppoudesta" saattaa tulla toimintatapa. Aikuisina toistamme hyvin useita lapsuudessa opittuja kaavoja - erityisesti siinä miten olemme oppineet saamaan rakkautta. On hyvä tarkastella omia toimintapojaan ja miksi niitä toteuttaa. 

Koska rakkaus sisältää valot ja varjot, niin ihminen ei ole täysin nähty ja rakkaudessa ennen kuin hänet on nähty ja rakastettu varjojensa kanssa. Ajattelen, että ihmisellä menee koko elämä rakkauden oppiläksyn kanssa. 

Eheytymiseen todellakin voi auttaa merkittävän paljon yksi korjaava ihmissuhde. Se saattaa palauttaa uskomme rakkauteen, joka on paljon muutakin kuin parisuhteen rakkaus. Opimme rakastamaan myös muita tuon suhteen tuoman rakkauden linssin lävitse. Suhde auttaa näkemään omat kehityskohteemme. Silloin olemme vapaampia rakastamaan myös muita.

Kun sallimme antaa kehomme läpi virrata ihan kaikenlaisten tunteiden, vapaasti ilman oman mielemme jatkuvaa taistelua ja jaottelua sen suhteen, mitä voimme, tai mitä meidän kuuluisi tuntea, olemme vahvasti kehityksen tiellä. Uskaltaen myös näyttää tuon puolen kumppanille, jolloin hän todella näkee sinut täysin. Silloin on vapaa rakastamaan, kun rakkaus perustuu tietoisuuteen, eikä aikuisten lapsien näytelmään, jossa ajatellaan olevan voittajia tai häviäjiä. Tällainen suhde on kasvusuhde, ja se vaatii kummaltakin osapuolelta panostusta. 

Tunteet ovat vain tunteita - egomme on määritellyt ne hyviin ja huonoihin. Rakkauden näkökulmasta katsottuna ei ole olemassa pimeyttä, on vain erilaisia tunteita ilman määrittelyjä. Uskon tuossa samassa piilevän vapauden aitoon, jumalalliseen rakkauteen kumppanin kanssa.