Timanttikaivoksella

Koska olen luonteeltani romantikko, rakkaus on kiinnostanut minua aiheena lapsesta lähtien. Olen saanut melko perinteisen rakkauden opin: sellaisen, jossa on olemassa vanhempien ja lapsen välinen rakkaus sekä parisuhderakkaus. Parisuhderakkauden oppia ammensin erityisesti jenkkisarjoista ja tarinoista. Omien vanhempien suhde ei näyttäytynyt itselleni parisuhderakkauden oppimateriaalina. Rakkautta ja sen muotoja on kuitenkin loputon määrä. Tässä tekstissä korostuu lähinnä parisuhderakkauden pohdinnat.  Aiemmissa teksteissäni mainitsinkin jo ulkopuoleltamme ja mediasta tuolevasta negatiivisesta influenssista mitä tulee erityisesti parisuhderakkauteen liittyviin odotuksiin ja mielikuviin. Olen itsekin sortunut hyvin kliseisiin ajatuskuvioon mitä tulee treffailuun ja yhteensopivuuden löytämiseen toisen kanssa. Nykyään ymmärrän median tarjoamien kuvailujen olevan hyvin muovisia ja kaukana todellisuudesta.  Tuntuu jopa hieman nololta myöntää, millaisia ajatuksia rakkaudesta joskus on päässä

Ihmisellä on mieletön resilienssi ja kyky selviytyä vaikeistakin kokemuksista ja tapahtumista elämässään. Resilienssi tarkoittaa psyykkistä joustavuutta, selviytymiskykyä ja uudelleen orientoitumista. Tämä on hyvin erilaista eri ihmisten kohdalla - toisen mieli sirpaloituu herkemmin, kun taas jonkun toisen kestää paljonkin vastoinkäymisiä. Tämä ei myöskään tarkoita sitä, että paljon kestävä olisi jollakin tavalla parempi. Me vain olemme erilaisia.  Olen taustaltani suuren perheen nuorimmainen. Isossa perheessä käy helposti niin, että lapsi jää näkymättömäksi. Aikaa on rajallinen määrä etenkin muutaman ensimmäisen lapsen jälkeen syntyneille. Uskon, että jokainen tekee vanhempana aina parhaansa ja tämä ei olekaan syytös vanhempia kohtaan. Elämän tosiasia kun on se, että tunteja on vuorokaudessa kaikille yhtä paljon. Jos lapsia on monta, ja kotityöt hoidettavana niin vanhemmilla ei yksinkertaisesti ole riittävästi tunteja viettää läsnäolevasti aikaa jokaisen lapsen kanssa.  Lapsen jäämine

Olen ollut aktiivinen liikkuja koko elämäni. Teininä harrastin juoksua. Sittemmin kävin kuntosalilla, ryhmäliikuntatunneilla ja pyöräilin. Näistä asioista tulikin hyvä olo, vaikka jossain vaiheessa liikuntaharrastuksista tuli addiktio. Pakenin pahaa oloani pakonomaiseen liikuntaan. Ajattelin, että jos minut nähdään ulkoisesti, niin minut nähdään .  Halusin olla ihailtu ja luulin sen tarpeen täyttyvän ulkoisen ihailun saamisella. Ajattelin että se on yhtä kuin arvoni tunnustaminen. Se kuuluisa tyhjyyden tunnehan siitä seurasi. Toki olen iloinen että harrastin liikuntaa enkä paennut johonkin tuhoisampaan addiktioon. Kuitenkin mikä tahansa asia voi kääntyä itseä vastaan siinä vaiheessa kun siitä tulee pakkomielle. Toisaalta ihminen on nykyään laiskempi liikkuja kuin koskaan historiansa aikana. Meidän ei tarvitse liikkua paljoakaan saadaksemme ruokaa pöytään. Melkein kaikki muukin toimitetaan kotiovelle. Mitä tästä seuraa? Liikunnan terveysvaikutukset on kaikilla tiedossa.  Kehomme koostuu

Joskus mietin mitä tapahtuisi jos joku painaisi valtavan kaukosäätimen nappia ja yksikään ihminen ei pystyisi puhumaan viikkoon.  Seuraavat kommunikaation muodot olisivat todennäköisesti kirjoittaminen ja toisten seurassa oleminen. Vaikka ajatusten ja tunteiden kommunikointi on tärkeää ja tarvitsemme sitä viestinnän tukena, se toisaalta myös rajoittaa meitä. Selittelemme valtavasti. Sanoissa on voimaa, niiden vaikutus voi olla hyvä tai huono asia riippuen siitä mihin niitä aiomme käyttää.  Tietyt sanat kalskahtavat erityisesti silloin kun ne ovat vieraita meille. Muutamia esimerkkejä heitelläkseni: meditaatio, henkisyys, chakrat, sielu. Näiden sanojen lausuminen ääneen tuntuu aiheuttavan edelleen jonkin verran reaktioita suorittamispainotteisessa kulttuurissamme. Onneksi ajat ovat muuttumassa: olemme alkaneet heräilemään. Emme jaksa, emmekä pysty elämään suorittavaa elämää maailmassa jossa on koko ajan enemmän myös häiriötekijöitä viemässä meitä pois keskuksestamme. Vastaus hyvään oloo

Opimme varhain elokuvista ja sarjoista monenlaisia asioita. Suurin osa tuosta viihteestä ei ole mitenkään verrainnollinen oikeaan elämään. Ne voivat tarjota paljon ruokaa mielikuvitukselle ja mukavaa hetken irtiottoa arjesta. Ja sitten on se toinen puoli, niin kuin kaikessa. Aikuisena olen huomannut kuinka helposti joka puolelta tarttuisi ohjelmointeja mukaan, ikään kuin testaten: olenko hereillä. Luomme sitä kuuluisaa kärsimystä vertaamalla elämäämme viihdeteollisuuden aikaansaannoksiin. Vai onko kyse pelkästään siitä? Koska opimme näitä harhan kaavoja joka puolelta niin alamme tietenkin myös itse toteuttamaan niitä. Täydellisiä kuvia ja oman elämän kohokohtia nettiin. Ja samalla vaietaan haasteista ja vaikeuksista. Aina hyvin menee. Kavereille, sukulaisille ja muille saatetaan pitää kulissit yllä, joko tietoisesti tai tiedostomattomasti. Emmehän aina itsekään tajua kuinka onnettomia olemme, kuin vasta jonain tiettynä hetkenä. Ihminen voi kietoutua onnettomaan olotilaan pitkän ajan ku