Häpeä

Välillä mietin sitä, miten yksinkertaisia olemme. Meillä on tavallaan hyvinkin briljanttiin ajatteluun, ja toisaalta taas niin äärettömän typeriin ajattelukuvioihin ja tekoihin kykenevät aivot.

Tätä aihetta voisi lähestyä todella monesta näkökulmasta. Nyt kuitenkin häpeän näkökulma. Mielestäni se on tunnemuisto joka on varastoituneena kehoihimme. Häpeä haluaa tulla nähdyksi, tunnistetuksi ja rakastetuksi. Laukeaa usein hyvin spontaanisti. Toisinaan taas tiedostamme häpeän aiheemme niin hyvin, että päädymme välttelemään tiettyjä tilanteita. 

Miksi häpeämme niin helvetisti kaikkea? 

Häpeämme kehojamme; niiden kokoa ja muotoa. Olemme liian lyhyitä, liian pitkiä. Liian lihavia tai liian laihoja. Ruuminosamme kaareutuvat väärällä tavalla tai meillä on nakkisormet. Emme ole tarpeeksi naisellisia tai miehekkäitä. Karvaa kasvaa väärässä paikassa tai sitä ei kasva ollenkaan. Silmät on väärän väriset ja iho voisi olla ruskeampi. Tai vaaleampi. 

Häpeämme taustojamme ja menneisyyttämme. Sitä millaisia vanhempamme olivat tai eivät olleet. Sitä kaikkea, mitä lapsena teimme tai emme tehneet. Mitä tapahtui koulussa; kiusasimme tai tulimme kiusatuiksi. Kun emme osanneet toimia jossain tilanteessa niin kuin olisimme halunneet pystyä, tai sitä kun sanoi väärin vihapäissään. Kun katkaisit sillat kokonaan. Valehteli, petti, juorusi, ajatteli negatiivisia. 

Häpeämme nykyisyyttäämme. Taloudellista tilannettamme, kotia, työpaikkaa, ulkonäköä, autoa, musiikiimakuamme, elämäntyyliämme, puolisoa, vanhempia, lapsia. Sitä ettei meillä ole riittävästi ystäviä. Tai sitä, ettemme osaa tehdä niitä muutoksia joita haluaisimme tehdä. 

Häpeämme myös muiden puolesta ja erilaisia tilanteita. Emme halua näyttäytyä ihmisten ilmoilla jonkun ihmisen kanssa tai häpeämme heidän tapaa esittää asioitaan. Häpeämme tiettyjä vaatekappaleita tai hiustyylejä. Tapoja tehdä asioita (oman listani suosikkeja mäkihyppääjät (kyllä!) tai kun kannan isoja ruokakasseja kotiin). 

Ja mikä energia häpeään onkaan sidottuna. Sanonpa vaan, että perkeleen demoni se on. Paras vastalääke onkin rakkaus ja Häpeän testiajot. Tuo nimenomainen tunne ajaa siihen, että supistamme itseämme pienemmäksi. Välttelemme usein kohtaamasta häpeää: toimii hyvin huonosti. Suurin osa energiasta meneekin sen piilotteluun ettei kukaan näe häpeän aiheitamme. 

Häpeän paljastamiseen liittyy myös haavoittuvaisuutensa paljastaminen. Sillä hetkellä kun joutuu myös tunnustamaan olevansa epävarma näin naurettavasta asista. Ajattelemme jostain syystä hyvin usein, että oman epävarmuuden näyttäminen on luotaantyöntävää. Se saattaa ollakin niille ihmisille, jotka eivät ole vielä sinut oman häpeänsä kanssa. Teillä saattaa olla jopa yhteisiä häpeän aiheita. Mutta kun siitä ei uskalla puhua, ajattelee tietenkin olevansa ainoa häpeää tunteava yksilö maailmassa.

Se, että uskaltaa näyttää itsensä ja häpeän aiheensa, on upea saavutus. Häpeän aiheet eivät tule yksinäisyydessä, vaan muiden ihmisten kanssa. Tarvitsemme siis toisen ihmisen prosessiin, jossa hankkiudumme siitä myös eroon. En toisaalta myöskään ajattele, että kaikesta pitäisi päästä "eroon". Jotkut teemat seuraavat meitä koko elämämme; ehkä olisi hyvä ystävystyä niiden puolien kanssa? 

Tässäkään ei ole muuta tietä vapautukseen kuin hyppääminen. Jos ei laita itseäsi alttiiksi, ei voi myöskään koskaan tietää saatko korjaavaa kokemusta. Häpeä ja pelko ovat sukulaisia, joten sama lääke pätee siihenkin; sitä kohden meneminen.