Tunteiden hyväksyminen ja näyttäminen

"Hyväksy tunteesi, uskalla elää". Tämänkaltaisia lauseita on varmaan moni kuullut, myös minä. Lauseessa on totuus, mutta miten vaikeaa onkaan hyväksyä erilaiset tunteet. Erityisesti itsessä. Tätä täytyy siis pohtia. 

Meissä kaikissa syntyy eräänlaisia henkisiä asetuksia. Sellaisia, joissa sisäinen järjestelijämme (mieli) ruotii ja jaottelee piirteemme hyviin tai huonoihin. Selvennyksen vuoksi vielä: mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa. Dualistiseen ajatteluun kuuluu se, että kaikessa on sekä valo että varjo. Ei ole valoa ilman pimeyttä, rakkautta ilman pelkoa, iloa ilman surua ja niin edelleen. 

Juuret näihin henkisiin asetuksiin tulevat usein lapsuudessa, mutta myös nuoruudessa ja myöhemmin elämässä. Asetukset saattaa laukaista päälle juuri ne lausahdukset joita sisarukset, vanhemmat tai muut läheiset sammakkona päästi suustaan "tuolla lapsella on aina niin vahva tahto, jyrää kaikki alleen", "tuo on niin herkkä lapsi että ei se osaa kuin itkeä, kaikesta loukkaantuu" tai "sinusta ei kyllä tule ikinä mitään, olet niin sotkuinen". Tai ehkä jouduimme kiusatuiksi taustamme tai vaatetustyylimme takia koulussa. 

Jokaisella on uskoakseni muistikuvia lapsuuden lausahduksista. Tarkoitus ei ole syyllistää vanhempia, koska jokainen on täällä vain ihminen, eli inhimillinen olento. Täydellistä vanhemmuutta ei ole. On vain ihmisiä jotka tekevät parhaansa, niistä lähtökohdista käsin mistä pystyvät.

Mielemme tulkitsee lapsena kuulleet lausahdukset hyvinkin mustavalkoisesti. Ja lapsethan ovat kuin sieniä korvineen: he kuulevat ja kuuntelevat. Samankaltaisen lausahduksen kuuleminen useampaankin otteeseen saattaa vahvistaa omaa uskomustamme suuntaan tai toiseen, riippumatta siitä onko se totta. 

Kenties myöhemmin vielä saamme kuulla samat asiat kavereilta tai seurustelukumppanilta. Alamme uskomaan että olemme tietynlaisia. Ja pitäisikö lisätä, että vain yhdenlaisia. Olemme tosiasiassa kuitenkin niin paljon enemmän kuin mitään mitä kukaan on meille koskaan väittänyt. Ihmiseen ja ihmisyyteen mahtuu laaja spektri värejä.

Pohditaanpa silti vielä niitä asetuksia. Haluamme näyttää erityisesti uusille tuttavuuksille itsestämme aina parhaat puolet. Eihän kukaan astuisi kodistaanulos jos kehossa olisi avoinna oleva haava, vaan ensin paikkaisimme sen laastarilla. Samalla tavalla toimimme mennessämme ihmisten pariin. Laitamme eräänlaiset hyvän ihmisen asetukset päälle. 

Tyypillisiä hyvän ihmisen ajatusmalleja ja asetuksia saattavat olla esimerkiksi ajatus siitä, että aina pitää auttaa muita, vaikka ei jaksaisi pitää huolta edes itsestä. Tai muille täytyy hymyillä, olla saatavilla ja sanoa kyllä. Miellyttäminen ja ylitsevuotava lempeys. Rakkautta pursuaminen ja pelkkää kiitollisuutta huokuva olemus voivat myös kuulua tähän hyvien puolien listaan. Oman elämän maalaaminen paremmaksi myös materiaalisella puolella.

Sitten on se negatiivisten asetuksien lista: vihan, surun ja pelon tunteet. Kateus ja turhautuminen. Häpeän aiheiden piilottelua. Näiden termien alle mahtuu myös suuri joukko erilaisia tunnekimppuja sekä materiaalisten häpeän aiheiden piilottelua. 

Olisi kauhean tylsää, jos kaikki olisivat täydellisiä. Kukaan ei tiedä mitä se täydellisyys on, mutta sillä yleisesti taidetaan tarkoittaa ihmistä, joka on aina lempeä eikä kuohu minkäänlaisia negatiivisia tunteita. Sellaiseen ihmiseen on tosin vaikea saada tarttumapintaa, he tuntuvat teflonilta. Ihmisen on helpompi yhdistyä toiseen inhimillisten, haavoittavien kokemusten kautta. 

Ongelma näissä mielen jaottelemissa ominaisuuksissa on se, että ne mitä itse luokittelemme negatiivisiksi puoliksi itsessämme, eivät ole sitä välttämättä jonkun toisen mielestä. Saatamme vaikkapa ajatella, että olemme liian tunteellisia ja siten "vaikeita". Jonkun mielestä ehkä oletkin, mutta jossain joku toinen ajattelee eloisan ja tuntevan ihmisen olevan kiehtova. 

Voi olla myös vaikea luottaa omaan rakastettavuuteen silloin kun päälle pamahtaa musta tunnetila. Erityisesti silloin kun kyse on parisuhteesta, jolloin joudumme ennemmin tai myöhemmin näyttämään itsestämme näitä negatiivisia asetuksia ja pimeämpiä puoliamme. 

Rakastavassa suhteessa on kuitenkin mahdollisuus parantua menneisyyden haavoista jos kummallakin on tahtotila työstää omia kipukohtiaan. Luottamus on asia joka syvenee ajan saatossa. Samalla tulee myös uusia työstön kerroksia tietoisuuteen: asioita jotka olimme ehkä jo unohtaneet, mutta joista emme olleet aiemmin tietoisia. 

Rakkaus on moottori myös parisuhteessa: toisessa näkee niin paljon hyvää, että haluaa olla se paras versio itsestään. Tulee halu kasvaa ja kehittyä, olla toiselle vielä parempi. Ja mikä vapautumista voikaan tapahtua, kun uskaltaa ottaa hyppyjä: näyttää itsestään jotain sellaista varjoa tai pimeyttä, mitä ei uskaltanut näyttää kellekään toiselle. Kun saakin rakkautta ja hyväksyntää sen sijaan että tulisi tuomituksi.

Voi olla pelottavaa näyttää itseään toiselle, varsinkin silloin jos ei ole vastaavia kokemuksia aidosta nähdyksi tulemisesta. Moni ei ole tullut aidosti nähdyksi toisen ihmisen edessä koskaan. Tällä tarkoitan sitä, että toinen ihminen näkee sinut omana itsenäsi ilman mitään suojakuoria. On mielettömän vapauttavaa kun vieressä onkin ihminen, joka haluaa ottaa sinut vastaan sellaisena kuin olet. Myös niinä hetkinä kun pimeys valtaa oman mielen. 

Meissä kaikissa on valoa ja varjoa. Jostain syystä ajattelemme kuitenkin, että olemme vähemmän rakastettavia kun näytämme itsestämme niitä synkempiä piirteitä. Tämä johtuu useimmiten siitä, että suurin osa meistä eivät ole sinut omien varjotunteiden kanssa. Kun joku näyttää meille näitä piirteitä, ne herättävät juuri samat alitajuiset tunteet sisällämme eloon, mutta emme tunnista niitä tietoisesti. Siksi saatamme triggeröityä herkästi muiden ihmisen surusta tai vihasta. 

Myös positiivisten tunteiden tunteminen voi olla vaikeaa. Olemmehan tottuneet, ja melkeinpä kulttuurillisesti asennoituneet kärsimään. Sairasta. Kun tunnemmekin jotain niin kaunista, että liikutumme kyyneliin tai tunteet eivät meinaa mahtua kehoon, sitä voi olla yllättävän vaikea hyväksyä. 

Jollain tavalla näissä kauniissa tunteissa tulee esiin eräänlaiset äärikokemukset, useimmiten menettämisen pelko on vahvasti läsnä. Ajattelemme ehkä, että jos emme koe jotain mielettömän kaunista - saati että uskaltaisimme haaveilla sellaisesta - niin emme voi myöskään menettää paljoa. Tietyllä tavalla totta, mutta eikö elämä ole kauhean lyhyt hukattavaksi pelkäämiseen? Eikö sellainen elämä ole surullinen, missä meillä on ollut mahdollisuus kokea kauniita tunteita mutta emme uskaltaneet antaa itsellemme lupaa? Kuitenkin ihmissuhteiden kautta koemme suurta merkityksellisyyttä olemassaolostamme. 

Elämä on täynnä tunteiden hyväksymisen ja näyttämisen oppitunteja. Ainakin itse asennoidun yhden askeleen tallusteluun kerrallaan, seuraavaa ei yleensä sillä hetkellä edes näe. Kaikkea itsestä ei tarvitse näyttää toiselle, vaan avautuminen tapahtuu askel kerrallaan. Järkeilemällä ei pääse tunteista eroon, koska tunteet haluavat tulla huomatuksi. 

Jokaista tunnetta ei kannata ottaa haudanvakavasti, koska pyöritämme kovalevyllämme myös hvyin automatisoituja tunnekaavoja. Kuitenkin hieman voimakkaampiin tunnekuohuihin huomion kiinnittäminen voi sisältää arvokasta tietoa omista työstön kohteista. Siellä tapahtuu vapautuminen, missä ymmärrämme että tunteet ovat vain tunteita.