Timanttikaivoksella

Tässä tekstissä pohdin yksinäisyyttä erityisesti parisuhteettoman näkökulmasta. Käytän sanaa "parisuhteeton" koska inhoan sanaa sinkku. Ikään kuin olisit pariton, viallinen. Yksinäisyyden ja yksin olemisen eron moni ymmärtää. Ensiksi mainittu on sisäinen olotila ja tunne, jälkimmäinen taas kuvaa ennemminkin fyysistä yksin olemista.  Me täällä Suomessa olemme tottuneet siihen, että kaikesta pitäisi selvitä yksin. Yksin selviämisen koulu alkaa usealla jo lapsuudesta, jos vanhemmat eivät pysty vastaamaan lapsen tunnetarpeisiin. Viimeistään peruskoulun jälkeen monella on vaihe jolloin muutetaan pian pois kotoa muualle opiskelemaan, ja sitä pidetään yleisesti ihan luonnollisena juttuna. Kotoa pois muuttaminen voi olla iso asia 16-vuotiaalle, varsinkin jos jää tässä irtaantumisprosessissa yksin, ilman emotionaalista tukea vanhemmiltaan.  Olen viettänyt paljon aikaa yksinäisyydessä. Jo sanat yksinäisyys tai yksinolo saavat aikaan vahvoja, useimmiten negatiivissävytteisiä konnotaatio

"Hyväksy tunteesi, uskalla elää". Tämänkaltaisia lauseita on varmaan moni kuullut, myös minä. Lauseessa on totuus, mutta miten vaikeaa onkaan hyväksyä erilaiset tunteet. Erityisesti itsessä. Tätä täytyy siis pohtia.  Meissä kaikissa syntyy eräänlaisia henkisiä asetuksia. Sellaisia, joissa sisäinen järjestelijämme (mieli) ruotii ja jaottelee piirteemme hyviin tai huonoihin. Selvennyksen vuoksi vielä: mikään ei ole itsessään hyvää tai pahaa. Dualistiseen ajatteluun kuuluu se, että kaikessa on sekä valo että varjo. Ei ole valoa ilman pimeyttä, rakkautta ilman pelkoa, iloa ilman surua ja niin edelleen.  Juuret näihin henkisiin asetuksiin tulevat usein lapsuudessa, mutta myös nuoruudessa ja myöhemmin elämässä. Asetukset saattaa laukaista päälle juuri ne lausahdukset joita sisarukset, vanhemmat tai muut läheiset sammakkona päästi suustaan "tuolla lapsella on aina niin vahva tahto, jyrää kaikki alleen", "tuo on niin herkkä lapsi että ei se osaa kuin itkeä, kaikesta lo

Ego itsessään ei ole paha. Siitä on hyötyä: sen perimmäinen tarve on pitää meidät hengissä. Emme tietäisi muuten kenen suuhun ruokaa tulisi laittaa.  Haluamme myös turvata elämän edellytykset, että meillä on koti ja turvaa ympärillä. Turva ympärillä tarkoittaa kodin seinien lisäksi myös jonkinlaista työtä mistä saa rahaa ja ihmissuhteita joissa tunnemme itsemme rakastetuiksi. Ja näiden samojen asioiden ympärille syntyy myös egosta kumpuavia ongelmia, jotka tekevät elämästä monesti vähemmän laadukkaampaa. Laadukkaammalla tarkoitan sekä omaa kokonaisvaltaista hyvää oloa että myös henkilön ihmissuhteita jossa kaikilla osapuolilla on aidosti hyvä olla.  Egossa, eli mielessä eläminen tapahtuu lähes automaattisesti ellei siihen kiinnitä huomiota. Mielemme vertailee: se jaottelee asioita hyväksi, huonoksi, keskinkertaiseksi, tylsäksi, mahtavaksi jne. Usein nämä vertailut liittyvät omaan asemaan verrattuna johonkuhun toiseen. Ego miettii, mitä muut ajattelevat: kehtaanko sittenkään olla tällai

Olemalla hereillä voi huomata merkkejä. Ei tarvitse mennä elokuviin kokeakseen jotain jännää tai arkitodellisuudesta poikkeavaa. Merkkejä ja suuntaviivoja annetaan kaikkialla, niin hyvässä kuin pahassa. Ja tämä ei ole vain joidenkin harvojen etuoikeus, vaan ihan jokaisen. Eri asia on, haluaako sitä kohden mennä; haluaako katsoa ja ymmärtää.  Fyysinen elämämme 3D-ulottuvuudessa, eli materiaalin tasolla on täynnä merkkejä siitä, mihin meidän tulisi kiinnittää huomiomme elämässämme, ja erityisesti omassa kasvussa. Jos elää ja uskoo vain tämän 3D-ulottuvuuden olemassaoloon, eli materian maailmaan jossa ajatellaan todellisuuden koostuvan ulkoisesta, eli omaisuudesta ja silmin nähtävistä asioista, saattaa nämä merkit jäädä huomiotta.  Seuraava taso, eli 4D-taso on ikään kuin syvempi taso. Siinä ihminen alkaa näkemään harhan läpi ja ymmärtämään että täällä on vaikka ja mitä. Tie kolmannesta ulottuvuudesta neljänteen ei ole mikään yhtäkkinen muutos, vaan tapahtuu vähitellen oman tietoisuuden a

Eräs asia mikä "henkisissä piireissä" kuulee usein mainittavan, on ajatus että jokin asia on työstetty loppuun. Se häiritsee. Ymmärrän tämän tarkoittavan monelle ennemminkin sitä, että jotain asiaa on uskallettu katsoa ja työstää. Siten se ei ehkä ole enää samalla tavalla määräävä tai mitään määrittävä tekijä kuin ennen. Yllättävän usein monet teemat kulkevat kuitenkin elämässämme mukana ainakin jollain tasolla, vähintään testaamassa joko oppiläksyt on opittu.  Ei täällä valmiiksi tulla. Ajatus valaistumisesta kuulostaa myös kummalliselta. Tästä tulee mielleyhtymä "maaliin pääsemisestä", jostain sellaisesta minne saavutaan ja missä oltaisiin sitten ikään kuin valmiita. Eikös elämän kuulunut olla matka? En tiedä, ehkä en ymmärrä valaistumisesta yhtään mitään, ja mielipiteeni joskus muuttuu. Jos valaistuminen tarkoittaa sitä, ettemme enää omilla ajatuksillamme luo kärsimystä, tuen ajatusta. Koska jos tuohon pystyy edes jossain määrin, elämä helpottuu. Jotenkin silti k

Välillä mietin sitä, miten yksinkertaisia olemme. Meillä on tavallaan hyvinkin briljanttiin ajatteluun, ja toisaalta taas niin äärettömän typeriin ajattelukuvioihin ja tekoihin kykenevät aivot. Tätä aihetta voisi lähestyä todella monesta näkökulmasta. Nyt kuitenkin häpeän näkökulma. Mielestäni se on tunnemuisto joka on varastoituneena kehoihimme. Häpeä haluaa tulla nähdyksi, tunnistetuksi ja rakastetuksi. Laukeaa usein hyvin spontaanisti. Toisinaan taas tiedostamme häpeän aiheemme niin hyvin, että päädymme välttelemään tiettyjä tilanteita.  Miksi häpeämme niin helvetisti kaikkea?  Häpeämme kehojamme; niiden kokoa ja muotoa. Olemme liian lyhyitä, liian pitkiä. Liian lihavia tai liian laihoja. Ruuminosamme kaareutuvat väärällä tavalla tai meillä on nakkisormet. Emme ole tarpeeksi naisellisia tai miehekkäitä. Karvaa kasvaa väärässä paikassa tai sitä ei kasva ollenkaan. Silmät on väärän väriset ja iho voisi olla ruskeampi. Tai vaaleampi.  Häpeämme taustojamme ja menneisyyttämme. Sitä milla

Elämä tarjoilee haavoittavia kokemuksia. Se tarjoilee myös kauniita kokemuksia. Kauneus saattaa olla kadoksissa jos olemme liikaa haavoilla. Niin haavoilla ettei osaa, jaksa tai pysty enää työstämään ja siten parantamaan itseään.  Itselleni haavoittavia kokemuksia on ollut esimerkiksi koulukiusaaminen. Ylipäätään lapsuudessa tapahtuneet hajottavat asiat ovat usein vaikeimpia työstettäviä. Olmmehan silloin kun tyhjä paperi, minne voi kuka tahansa piirtää mitä tahansa. Lapsella ei ole vielä riittävän kehittynyt ymmärryskyky, ja siksi hän kuvittelee että näin se maailma on ja toimii.  Sitä rakentaa itselleen muureja. Suojautuu ja sulkeutuu. Mieli luo tarinoita, joissa muut ovat uhka. Alkaa etsimään keinoja, millä tulisi rakastetuksi. Ihminen hakee hyväksyntää, ja ensin tietysti ensimmäisiltä guruiltaan eli vanhemmiltaan. Hinnalla millä hyvänsä. Se on lajityypillemme myös ominaista: halu ja tarve kuulua joukkoon sekä tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi.  Mieli hakee pitkin elämää keinoja; m

Tyyppi nimeltä Vastustus kuiskii korvaani päivittäin: "ei jaksaisi lähteä lenkille" "ehken menekään sopimaani tapaamiseen" "ei minusta ole tähän" "ei ole mitään sanottavaa, muut ovat viisaampia" Oman mielen pyöritys on niin automaattista. Kun tunnistaa edes osan siitä sabotoivasta puheesta, voi todeta olevansa vahvasti kehityksen tiellä. Välillä tuntuu kuin nahistelisi sisäisessä vuoropuhelussa pienen lapsen kanssa. Ja sitä se varmaan onkin. Se pieni lapsi ei haluaisi eikä jaksaisi tehdä mitään, varsinkaan mitään uutta ja niin sanotusti rasittavaa. Eroaa siitä Sielun väsymyksestä siinä mielessä, että Vastustus nousee esiin useimmiten samantyyppisissä tilanteissa. Sielun väsymys taas iskee aikakausina, joka kestää päivän tai joitakin viikkoja, jolloin minkäänlainen suorittaminen ei vain kiinnosta ja haluaisi istua taikametsässä jutellen puulle.   Vastustus sen sijaan sisältää pelkoja. Kuten kohtaamisia, jotka sisältää uuden ihmisen tai ihmisiä, ku

 Sitten kun... ...olen rikkaampi ...minulla on omistusasunto ...olen unelmieni työpaikassa ...olen laihempi/lihaksikaampi/"paremmassa kunnossa" ...olen parisuhteessa ...olen naimisissa ...minulla on lapsia ...olen eläkkeellä ...aikaa on enemmän. Siinähän se elämä menikin, haaveiden perässä juostessa. "Sitten kun-elämä" on vaarallista, koska sillä lykkää onnellisuutensa tulevaisuuteen. Kuitenkaan ei ole muuta kuin tämä hetki. Kaikki voi päättyä silmänräpäyksessä, ja silti kulutamme järjettömän suuren osan ajasta ja energiastamme kuvitteellisen onnellisuuden jahtaamiseen. Toisekseen vältämme tällä asioiden työstämistä, koska ajattelemme jonkun yksittäisen asian tapahtumisen olevan ratkaisu tämän hetkiseen onnettomuuteemme.  Tulevaisuuden suunnittelu on itsessään hyvä asia, sillä jos aina olisimme vain hetkessä emmekä koskaan miettisi viittä minuuttia pidemmälle, eihän tämä maailma nykyisellään toimisi. Lisäksi esimerkiksi lomamatkan odottaminen saattaa olla yhtä paljo

Kun googlaa "rakastuminen oireet", löytyy kasapäin samanlaisia tuloksia: aivokemian totaalisesta sekoittumisesta sydämen jatkuvaan ylikierroksilla käymiseen, nukkumattomuuteen ja toisen näkemiseen pinkeissä laseissa.  Siinähän ehtii moni ihminen ahdistumaan jos ei löydä itseään tuosta listasta. Tulee kyseenalaistaminen; olenkohan väärän ihmisen kanssa? Osaanko edes rakastua? Minussa täytyy olla jotain vikaa.  Lista jatkuu kertomuksella siitä kuinka 6-24 kuukauden kuluttua ensitapaamisesta tulee se kuuluisa maan pinnalle putoaminen. Eli alatkin näkemään kumppanisi juuri sellaisena kuin hän oikeasti on, eikä sinä versiona jota olet projisoinut haavekuvissasi. Mitä jos se ei menekään näin?  Rakkaudella on monet kasvot. On tunteen vähättelyä ajatella, että rakastumisen tulisi tapahtua tietyn kaavan kautta. Se harvemmin tapahtuu myöskään silloin, kun itse haluamme tai meille sopisi. Ymmärrän hyvin niiden ihmisten tuskan, jotka saavat osakseen ihmettelyä "luulisi sinunlaisella