Puhuminen on alkeellinen kommunikaation muoto

Joskus mietin mitä tapahtuisi jos joku painaisi valtavan kaukosäätimen nappia ja yksikään ihminen ei pystyisi puhumaan viikkoon. 

Seuraavat kommunikaation muodot olisivat todennäköisesti kirjoittaminen ja toisten seurassa oleminen. Vaikka ajatusten ja tunteiden kommunikointi on tärkeää ja tarvitsemme sitä viestinnän tukena, se toisaalta myös rajoittaa meitä. Selittelemme valtavasti. Sanoissa on voimaa, niiden vaikutus voi olla hyvä tai huono asia riippuen siitä mihin niitä aiomme käyttää. 

Tietyt sanat kalskahtavat erityisesti silloin kun ne ovat vieraita meille. Muutamia esimerkkejä heitelläkseni: meditaatio, henkisyys, chakrat, sielu. Näiden sanojen lausuminen ääneen tuntuu aiheuttavan edelleen jonkin verran reaktioita suorittamispainotteisessa kulttuurissamme. Onneksi ajat ovat muuttumassa: olemme alkaneet heräilemään. Emme jaksa, emmekä pysty elämään suorittavaa elämää maailmassa jossa on koko ajan enemmän myös häiriötekijöitä viemässä meitä pois keskuksestamme. Vastaus hyvään oloon löytyykin ehkä jostain muualta mistä olimme 3D-todellisuudessa eläessämme ajatelleet. 

Raha, seksi, rakkaus. Viimeistään tässä vaiheessa on mielipiteitä ja tunteita. Hävettää, itkettää, suututtaa, hymyilyttää, ilostuttaa. Mielemme tekee tarinoita joissa olemme uhreja, häpäistyjä, hävinneitä. Tai toisaalta voittajia, neroja, viisaita. 

Egomme rakastaa luokitella itseämme suhteessa muihin joko ylös tai alas. Tämä luokittelu auttaa meitä muodostamaan tarinoita joita kerromme muille. Minulle kävi näin, siksi olen tällainen. Toisaalta luokittelemme ja lokeroimme myös toisia heidän puheidensa perusteella. Usein näiden luokittelujen takana on omat ohjelmoinnit ja/tai tunnekokemukset jotka muistuttavat meitä jo jostain tapahtuneesta tilanteesta tai henkilöstä. Emme vain ole tietoisia tuosta alitajuisesta prosessista. Mielemme yhdistelee värittäen tarinoita ja kokemuksia. Ne eivät välttämättä perustu mihinkään todelliseen. Mikä muuten on edes todellista? Koska kun kaikki muuttuu, ihan koko ajan. 

Mielen tarinat ovat todella inhimillisiä. Rakennamme melkein automaatiolla näitä tarinoita itsestämme ellemme ole tarkkaavaisia. Muutoksen hienous piilee juuri siellä, missä uskaltaa pöyhiä muodostamiensa tarinoiden kasaa. Myös niiden tarinoiden, jotka menivät mielestämme hienosti. Voimme alkaa kyseenalaistamaan, olemmeko todellakin vain niitä muutamia asioita joiden kautta peilaamme itseämme. Emnme tunge ainoastaan muita niihin ahtaisiin bokseihin, vaan hyvin usein myös itseämme. Vapautuminen piilee siinä, kun uskaltaa olla määrittelemätön. 

Tuhlaamme valtavasti energiaamme siihen, mitä haluaisimme muiden ajattelevan meistä. Useimmat meistä haluavat tulla nähdyksi uhrautuvana, kilttinä ja aina muita ennen itseä ajattelevana. Anteliaisuus ja auttaminen ovat kauniita piirteitä, ja niihin pyrin itsekin aina kun tunnen olevan mahdollista. Ongelmia muodostuu siinä kohtaa, kun yrittää auttaa kaikkia. Aikaa on kuitenkin rajallinen määrä. Pitää valita taistelunsa. 

Olemme todellakin paljon enemmän kuin sanojen määrittelemiä ihmiskehoja ja kohtaloita. Ja se paljon enemmän on sanojen ulottumattomissa. Välillä on päiviä, jolloin en jaksaisi puhua. Sanat tuntuvat todella alkeellisilta tunteiden ilmaisussa. Parasta onkin, jos saa olla toisen lähellä. Vaikka vain samassa tilassa. Elekielessä on jotain arvokkaan rehellistä. 

Silmiin katsominen on erinomainen läsnäolon harjoitus. Tunteita voi alkaa nousemaan yllättävänkin nopeasti jos uskaltautuu katsomaan silmiin hiljaisuuden vallitessa useamman minuutin ajan. Silmät, ja toisaalta myös ihmisen puheääni ovat valtavan kertovia asioita. Paljastamme valtavan paljon omasta sisäisestä tilasta ja maailmasta jo näiden kahden asian kautta. Katsekontaktia välttelevä ihminen saattaa tuntea vaikeutta kohdata muita ihmisiä, toisaalta myös itseään. Kireä ja pingottunut ääni voi olla merkki liiallisesta päässä, eli mielessä elämisestä. Pitkään jatkunut kireytynyt ääni onkin yleensä pitkittyneen stressin seurausta. 

Päässä eläminen tapahtuu liian helposti. Aikamme suosii asioita, jotka vievät meitä pois luonnollisesta olotilastamme. Emme tee enää paljoakaan käsillämme ja luovuutemme on hiipunut pois sitä mukaa kun erilaiset näppäimistöt ovat löytäneet tiensä sormiemme alle.

Monessa kulttuurissa arvostetaan puhumista paljon,  tai ajatellaan jopa negatiivisesti hiljaisuudesta. Sitä voidaan pitää pelottavana. Puhua voi paljon, mutta sanotaanko todellisuudessa mitään? Joskus häpesin kulttuuriamme, jossa small talk ei ole vahvuutena. Nykyään arvostan taitoamme olla myös hiljaa. Niin kauan kun hiljaisuus ei tapahdu oman hyvinvoinnin kustannuksella. Sanoja, puhetta ja kommunikaatiota tarvitaan ilmaisemaan sisäistä maailmaamme, mutta joskus olisi tärkeää antaa itsensä tuntea. Se on monesti paljon vaikeampaa kuin puhuminen. 

Hiljaisuus on ihmisenä olemisen kaunis nollatila, josta voi ponnistaa moni upea asia, kuten luovuus. Mikään ei kuki metelistä käsin. Sanoisinkin mielummin näin: vähemmän puhetta ja enemmän tunnetta.