Aito parisuhde sisältää valon ja varjon

Opimme varhain elokuvista ja sarjoista monenlaisia asioita. Suurin osa tuosta viihteestä ei ole mitenkään verrainnollinen oikeaan elämään. Ne voivat tarjota paljon ruokaa mielikuvitukselle ja mukavaa hetken irtiottoa arjesta. Ja sitten on se toinen puoli, niin kuin kaikessa. Aikuisena olen huomannut kuinka helposti joka puolelta tarttuisi ohjelmointeja mukaan, ikään kuin testaten: olenko hereillä. Luomme sitä kuuluisaa kärsimystä vertaamalla elämäämme viihdeteollisuuden aikaansaannoksiin. Vai onko kyse pelkästään siitä?

Koska opimme näitä harhan kaavoja joka puolelta niin alamme tietenkin myös itse toteuttamaan niitä. Täydellisiä kuvia ja oman elämän kohokohtia nettiin. Ja samalla vaietaan haasteista ja vaikeuksista. Aina hyvin menee. Kavereille, sukulaisille ja muille saatetaan pitää kulissit yllä, joko tietoisesti tai tiedostomattomasti. Emmehän aina itsekään tajua kuinka onnettomia olemme, kuin vasta jonain tiettynä hetkenä. Ihminen voi kietoutua onnettomaan olotilaan pitkän ajan kuluessa. Hän ei itsekään välttämättä tajua olevansa onneton.

Olen huomannut rakkauteen ja parisuhteeseen liittyen tämän elokuvamaisen ajattelun toimivan voimakkaasti. Emme kuitenkaan kehtaa myöntää, että toivomme salaa mielikuviemme "täydellisen" miehen tai naisen ilmestyvän elämäämme. Kun joku vain yhtäkkiä lukee kaikki ajatuksemme ja kaikki olisi helppoa, koska olemme Sen Oikean kanssa. 

Tähän kun lisätään vielä jonkun tutun parisuhteen hehkuttaminen: kuinka kaikki meni satumaisesti heti ensi tapaaamisesta lähtien ja suhde eteni salamavauhtia, ja edelleen onni kukoistaa kuin itsestään viiden vuoden kohdalla. Ei ole ihme jos tässä kohtaa hetkellisesti miettii teenkö itse jotain väärin kun kohtaan monenlaisia tunteita ja haasteita suhteessani? 

Täydellistä suhdetta ei ole olemassakaan. Ensimmäinen illuusio siis puhkaistu. Useimmiten saamme sen mitä tarvitsemme, sen sijaan että saisimme sen mitä mielemme haluaa. Ja me ihmiset emme todellakaan tiedä yleensä mitä tarvitsemme. Egomme haluaisi päättää. 

Rakkaus tapahtuu sydämen kautta, ei silmien. Haluaako saada vaatimuslistan täyttävän ihmisen elämäänsä, vai haluaako rakastua? Nämä kun eivät useimmiten tule samassa paketissa. En tarkoita sitä että pitäisi ihastua kehen tahansa. Ensitapaamisen perusteella ei voi silti paljoakaan päätellä onko edessä loppuelämän kumppani, oli sitä kuuluisaa kemiaa tai ei. Rakkaudessa on aina mukana jonkinlainen x-factor; selittämätön mystinen voima jota ei voida mitata tai mätsätä millään sovelluksella tai tekoälyllä. 

Jokainen ihminen värähtelee omalla taajuudellaan ja vedämmekin puoleemme niitä jotka ovat samalla "tasolla". Aina tuo taajuskaan ei ole suoraan ilmeistä vaan saattaa avautua vasta ajan kanssa. Vakka etsii kuitenkin kanttaan: sopivaa ihmistä joka palvelee parhaiten tietämme parhaaseen potentiaaliin itsestämme. Kaikilla ei ole parisuhteissaan tarvetta mennä syvälle omaan kasvuun, vaan suhde voi palvella suhteen osapuolia hieman kevyemmälläkin tasolla. Jos molemmat ovat onnellisia siihen niin ongelmaa ei ole. 

Kuuluisat rakkauden teoriat kertovat meille noin kahden vuoden kuluessa suhteessa tapahtuvan lässähtämisen ja arkistumisen. Sitä edeltää se kuuluisa huuma, missä ei pysty syömään, nukkumaan tai tekemään muutakaan kovin järkevää. Edelleen ihmettelen sitä miten yksioikoisesti rakkaudesta ajatellaan ja muunlaisia teorioita ei juuri edes kuule. Ei ihme että ihmistä ahdistaa jos ei mahdukaan tähän kaavaan. 

Olemme kaikki haavoilla enemmän tai vähemmän. Rakkaus voi olla pelottavaa. Yhtäkkiä pitäisi uskaltaa alkaa avaamaan itseään toiselle ihmiselle. Luottaa että kelpaa, ja että kelpaa myös tulevaisuudessa. Siihen että tämä juttu voi kantaa. Ettei tule petetyksi, satutetuksi tai mitätöidyksi. Toinen voi käynnistää meissä tunnekokemuksia ja prosesseja jotka ovat olleet jäässä vuosikausia. Emme ehkä olleet niistä aiemmin edes tietoisia. Olisi ihmeellistä jos tämä ei toisi mukanaan myös epävarmuuksia, vaikeutta näyttää itseä toiselle ja avautua. Kahden ekan vuoden huuma, eh?

Kasvusuhde on  nimensä veroinen suhde. Se tarjoaa mahdollisuuden suureen henkilökohtaiseen kasvuun; haavojen tarkasteluun, tunteiden kokemiseen, näyttämiseen, työstämiseen ja paranemiseen. Kasvusuhde ei ole mahdollinen elleivät molemmat osapuolet suhteessa ole valmiita tarkkailemaan omia käyttätymismallejaan, kaavojaan ja haavojaan. Helppoa se ei ole (niin kuin ei moni muukaan asia elämässä), mutta mikä onkaan antoisampaa kun huomaa voivansa elää täydempää elämää aidompana versiona itsestään? En usko että mikään. 

Jos ihmisen tietoisuus on pitkällä, hän on myös ainakin jossain määrin irti illuusioista ja oman mielen käyttämistä värikynistä. Silloin myös ymmärtää rakkaudella olevan monet kasvot ja näkee kumppanin aidosti sellaisena kuin hän on, eikä oman mielensä projisoimana haavekuvana. Tämä voi olla mahdollista ainakin jossain määrin jo suhteen alkumetreillä. Käytän sanoja "jossain määrin", koska jokainen meistä haluaa silti antaa itsestään uusille ihmisille aina mahdollisimman hyvän kuvan itsestään. Sellaisia me ihmiset olemme. 

Se kuuluisa rakkaudesta sekoaminen on ennemminkin himosta sekoamista. Muutaman ensimmäisen himon vuoden jälkeen alkaa oikeasti vasta näkemään onko suhteessa mahdollista rakastaa.

Siihen en usko ollenkaan, että joillakin olisi aina helppoa ja kaikki sujuisi aina mutkattomasti ja mahtavasti. Rakkauteen sisältyy valo ja varjo, niin kuin kaikkeen elämässä. Emme voi valita suhteessa vain niitä ihania ja kevyitä asioita, vaan mukana tulee myös meidän varjomme, ja niissä on kuorittavia kerroksia loppuelämäksi. Yksi elämäntehtävistämme onkin eheyttää ja työstää itseämme, halusimme sitä tai emme. Jos haluaa jotain kaunista ja kestävää, sitä pitää myös rakentaa pala kerrallaan. Aito rakkaus on ruohonjuuritason työtä.