Herääminen, osa 1.

Heräämisellä viittaan pitkään prosessiin. Ajattelen sen alkavan yhteiskunnassamme vallitsevien sääntöjen ja normien kyseenalaistamisesta. Siitä hetkestä, kun ensi kertaa emme otakaan enää itsestäänselvänä sitä, että meille kerrotut, tai näkemämme asiat olisivat totta. Alamme näkemään niinkutsutusti metsän läpi. 

Mielen valtaa hämmennys kun tässä prosessissa pääsee alkuun. Miten kaikki onkaan niin valheellista: ympäristöstä ja mediasta oppimamme mallit ihmissuhteista, rakkaudesta, terveydestä, vauraudesta, työstä... Alamme ymmärtänään että mieleemme on ohjelmoitu malli, joka ei tue ollenkaan hyvinvointiamme. Alamme tarkastelemaan oppimaamme ja aistimaan sitä, mikä meille on todellista? Herääminen onkin loppuelämän kestävä prosessi.

Miten sitten itse heräsin? Muutama sananen lapsuudesta ensin. Ensimmäinen yhteisömme, eli lapsuuden perhehän on meille ensimmäinen yhteisön malli. Omaksumme sieltä myös roolit, joita lähdemme toteuttamaan eri yhteisöissä, kuten kouluissa ja työpaikoissa. 

Minä opin sen, että on vahvaa selvitä yksin ja tunteet tulee lakaista ikään kuin maton alle. Lapsuudessani ei ollut juurikaan tilaa tunteille. Koin olevani vain yksi monesta, en mitään erityistä. Suuren perheeni nuorimpana olin tottunut siihen, ettei mielipiteilläni tai tunteillani ollut juurikaan painoarvoa. Sairastuin vahvuuteen jo lapsena. 

Tällaista taustaa vasten tein sen mitä ihminen tekee; muokkauduin ympäristööni sopivaksi jotta sain hyväksyntää. Haluan myös korostaa että tekstilläni en syyllistä kasvatustani enkä perhettäni, vaan totean miten itse olen tuntenut asiat ja tapahtumat. Kaikki kuitenkin tekevät parhaansa siitä käsin mitä itse tietävät. Loppupeleissä kuitenkin jokaisella on aikuisena mahdollisuus, ja myös vastuu muuttaa elämäänsä itseä tyydyttävään suuntaan. 

Kun peruskoulu alkoi, olin siis jo omaksunut tietynlaiset roolit joilla kutistin itseäni. Olin myös herkkä lapsi. Jostain syystä herkät joutuvat helposti valokeilaan ja kiusatuiksi. Näin kävi myös minulle. Toisaalta myös itsetuntoni oli alhainen: en missään vaiheessa peruskoulua ajatellut olevani "riittävän hyvä" oikein mihinkään. Ainoa missä tiesin olevani hyvä, oli liikunnalliset lajit. Siitä ei ollut juurikaan hyötyä kouluympäristössä, jossa auttaa vahvaksi valjastettu itsetunto ja sosiaalinen rohkeus. Koska olin jo lapsena tottunut siihen ettei mielipiteilläni tai tunteillani ole niin suurta painoarvoa, tuo tunne seurasi tietenkin minua kouluun itseään toteuttavana ilmiönä. 

Henkiset asiat ja psykologia ovat luontaisesti kiinnostaneet lapsesta lähtien. Vaikka kouluaika oli raskasta heti ensimmäisestä luokasta lähtien, ensimmäisen varsinaisen kolauksen maailmaa vastaan koin 11-vuotiaana. Isäni kuoli täysin yllättäen. Tai ainakin se oli minulle yllätys, koska en ollut ymmärtänyt isäni suistavan itseään ennenaikaiseen kuolemaan elintavoillaan. Tämän jälkeen etsin surun käsittelyyn lohtua erilaisista self-help kirjoista. Koin olevani kovin yksin suruni kanssa, vaikka akuutissa tilanteessa sainkin apua siihen lähimmiltä perheenjäseniltäni. 

Kun peruskoulu loppui, tuntui kuin olisin päässyt vankilasta vapaaksi. Vaikka en ollut koulun pahiten kiusattu, niin minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Koulut vaihtuivat, kiusaajat vaihtuivat.

Peruskoulun loputtua alkoi uudenlainen koulu. Yhtäkkiä pitikin ajatella omaa tulevaisuutta. Olin aivan hukassa. Menin pikkupaikkakunnalle opiskelemaan taiteellista alaa. Kerralla tapahtui monta hyppyä: nuorena pois kotoa muutto, jossa olin taas kovin yksin. Lisäksi uuden paikkakunnan hiljaisuus tuntui ahdistavalta. Erilaiset tunneprosessit alkoivat nostamaan päätään. Kolmivuotinen opiskelu meni jonkinlaisessa valtavan ahdistuksen ja masennuksen vallassa. En vain tuolloin ymmärtänyt olevani masentunut.

Valmistuttuani koulusta maa poltti jalkojen alla. Halusin lähteä ulkomaille. Olin aina ollut utelias eri kulttuurien suhteen. Olin myös kuullut, että muualla ihmiset ovat avoimempia ja sosiaalisempia. Halussani lähteä itseni kehittäminen sosiaalisempaan suuntaan oli myös eräänlainen piiloagenda. Tunsin, etten ollut lainkaan se ihminen kuka sisimmissäni tunsin olevani. 

Ja niin lähdin. Olin poissa puoli vuotta. Palasin takaisin, ja lähdin uudelleen, toiseen maahan. Palasin 2,5 vuoden päästä. Ulkomailla asuminen voi olla hieno kokemus, mutta lopulta tietenkin kaikki arkistuu. Näin jälkikäteen ajattelen, että lähdin nimenomaan etsimään itseäni. Etsin identiteettiäni: kuka olen ilman, että kukaan läheiseni määrittelee minua tai kertoo ylipäätään ajatuksiaan. Suurten perheiden lapset ehkä ymmärtävät mitä tällä tarkoitan. Perhe on voimakas influenssi, niin kuin muutkin läheiset ihmiset. Harvalla on kuitenkaan arkielämässään niin montaa vaikuttajaa läsnä kuin suurten perheiden lapsilla.

Nautin saamastani etäisyydestä. Halusin selvittää kuka oikeastaan olen. Pohdin, mitkä ovat minun omia ajatuksia ja arvoja. Pitkä prosessi. Jotain kuitenkin polkaistiin noilla "reissuilla" käyntiin. Glamour oli kaukana matkoistani, vaikka se saattoi siltä ulospäin näyttää. Tosiasiassa tunsin usein viiltävää yksinäisyyttä enkä osannut nauttia "kaksikymppisen parhaista vuosista", vaan vetäydyin herkästi ja jäin sivuun tapahtumista. Koin olevani viallinen kun en osannut nauttia elämästäni edes yhdessä maailman kauniimmista maista. Ajattelin olevani tylsää ja vääränlaista seuraa. 

Palasin Suomeen ja menin töihin. Tuossa työpaikassa oli tapahtumien ketju, jossa sain varoituksen. Jouduin jäämään sivuun työtehtävistäni. Samoihin aikoihin kävin lääkärissä, jossa tein masennustestin. Tuloksena keskivaikean masennnuksen yläasteikko. Tästä alkoi vuoden kestänyt sairausloma, jonka aikana ymmärsin olleeni masentunut melkein kymmenen vuotta. Toisin sanoen: en ollut tiennyt miltä tuntuu olla terve ja nauttia elämästä. Luulin, että sellaista elämä on: surkean ja kamalan välimaastossa rämpimistä. 

Kävin terapiassa. Terapeutin analyyttinen ote ei ollut ehkä näin jälkikäteen parhaiten itselleni toimiva. Toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni joku todella kuunteli minua, ja sai vielä palkkaa henkisenä oksennusämpärinä toimimisestaan. Olen siitä hyvin kiitollinen. 

Tapahtui asteittainen toipuminen. En edelleenkään tiennyt, mitä tekisin elämälläni. Hain eri kouluihin, mutta en päässyt sisään. Mahtui elämääni myös treffailuja ja parisuhteitakin. Olen tehnyt vastakkaisen sukupuolen kanssa luultavasti kaikki mahdolliset virheet etsiessäni jotakuta täyttämään tyhjää oloani. Etsin rakkautta itseni ulkopuolelta, antaen itsestäni usein liikaa ja liian aikaisin. En osannut suojella itseäni. Olin rajaton. Täten myöskään parisuhteeni eivät olleet kovin eheitä, koska en osannut itsekään toimia niissä kypsästi. Vedin puoleeni juuri sitä mitä itse olin. 

Koska en päässyt kouluun, lähdin taas ulkomaille. Masennuskauteni jälkeinen ulkomaanmatka oli jo paljon nautinnollisempi. Aloin pääsemään sisään siihen, miltä tuntuu nauttia elämästä. Toki koin edelleen olevani tiettyjen henkisten panssareideni vanki.

Lopulta pääsin haluamaani kouluun. Se tuntui suurelta ihmeeltä. Kouluaikani oli kuitenkin emotionaalista turbulenssia; ala jota opiskelin vaatii paljon itseluottamusta ja jopa sitä kuuluisaa kyynärpäätaktiikkaa. Minulla tietenkin nousi tässä hieman erikoisessakin yhteisössä vanhat koulukiusaamistraumat pintaan. Kouluaikani meni lähinnä keräillessäni itseluottamusta, sen sijaan että olisin pystynyt kehittymään ammatillisesti. 

Alkoi myös parisuhde, joka oli siihen mennessä tervein kokemani romanttinen suhde. Kuitenkaan en nähnyt edes kolmen vuoden kohdalla yhteistä tulevaisuutta. Kaikki oli ihan hyvin, mutta tunsin ennemminkin ystävän rakkautta. Ymmärsin, että minun täytyi päästää irti. 

Meni jokunen vuosi, opiskelin. Elämääni tuli toinen mies. Hän oli monessakin mielessä täysin edelliseni vastakohta. Tämä suhde muodostui elämäni suurimmaksi oppitunniksi. Opin mitä tarkoittaa omat rajat. En ollut kuitenkaan uhri tuossa suhteessa. Olin vetänyt hänet puoleeni oppiakseni sen, mitä minun tulee oppia. Uskon että (lähes) kaikki mitä elämässämme tapahtuu, on lopulta omaksi parhaaksemme. Jotkut oppitunnit ovat vain rankempia tai pitkäkestoisempia. 

Päätin suhteen. Etsin oman alani töitä pitkään, ja sillä välin tein muita hommia. Aloin kuitenkin havaitsemaan burn-out oireita. Jättäydyin sairaslomalle. Sairasloman loppupuolella ymmärsin etten ylipäätään halua palata työpaikkaan. Otin lopputilin, vaikka en tiennyt mitä tekisin seuraavaksi tai miten rahoittaisin elämäni. Tiesin, ettei ratkaisussa ollut ns. järkeä, mutta en vain jaksanut enää. En nähnyt kuin yhden vaihtoehdon, ja se oli työsuhteen päättäminen. Ajattelin, että selviän jotenkin, olinhan selvinnyt siihenkin asti. Muutama kuukausi eteenpäin. Tuli maaliskuu 2020 ja koronarajoitukset.

Jos olin ollut alakuloinen ja masentunut ennen rajoituksia, niin se oli aivan toista luokkaa tuon maaliskuun jälkeen. Ensimmäiseen viiteen viikkoon en tavannut ketään. Vuosi 2020 olikin tietyllä tavalla elämäni kulminaatiopiste. Samalla myös raskain. Kyseenalaistin aivan kaiken. Sen, miksi olen olemassa, ja mikä on tehtäväni täällä. Pohdiskelin kaikkia ihmissuhteitani, tapaani olla maailmassa,  käyttäymistäni, persoonaani ja tietenkin ehdin myös ahdistumaan taloudellista tilanteestani koska vähäiset säästäni hupenivat työttömyyden myötä. Olo oli toivoton. 

Ja kuten sanotaan, niin taaksepäin katsomalla on helppo nähdä se, miksi asiat tapahtuivat. Tämä päti myös tuossa 2020 vuoden kestäneessä masennuksessa: se ei ollutkaan masennus, vaan ennemminkin sielun pimeä yö. Sielun pimeä yö muistuttaa tilaltaan masennusta. Se kuitenkin johtaa heräämiseen. Heräämiseen siihen, mikä tässä maailmassa todella on todellista, arvokasta ja aitoa, ja siihen, mitä aineeton maailma todellisuudessa on.