Fiiliksiä viikon meditaatioretriitistä

Olin hiljattain viikon kestävällä meditaatioretriitillä. Tämä retriitti perustui Buddhalaiseen Vipassana-tekniikkaan, joka tarkoittaa asioiden tarkastelemista sellaisina kuin ne ovat. Vietimme ajan hiljaisuudessa. Emme siis puhuneet viikkoon lukuunottamatta muutamia lyhyitä tapaamisia opettajien kanssa. 

Tällä englanninkielisellä retriitillä oli kolme ohjaajaa ja osallistujia 40-50. Osallistujista suurin osa oli naisia, miehiä noin kolmasosa. Ikähaarukka oli laaja: nuorimmat olivat noin 20-vuotiaita, vanhimmat eläkeikäisiä. 

Päivät toistivat samaa kaavaa. Herätys oli hieman kello kuuden jälkeen. Puolen tunnin päästä heräämisestä alkoi ensimmäinen istumameditaatio. Meditaatiot olivatkin vuorotellen istuma- tai kävelymeditaatioita. Aamiaisen jälkeen oli joka päivä työmeditaatio, jossa jokainen teki samaa tehtävää. Siivosin vessoja. Se oli minulle ok - kotonakin vessan siivoamisesta tulee hyvin puhdistunut olo. 

Ruoka kuului myös retriitin hintaan. Saimme päivittäin kolme maittavaa kasvisateriaa. Nukuimme 2-4 hengen huoneissa. Nukkumispaikkoja oli monta;  asuntoauto, pakettiauto, teltta, riippumatto.. 

Kommunikoimme kahdella tavalla; ilmoitustaulun kautta sekä käsikelloa soittamalla. Viesti jätettiin taiteltuun post-it-lappuun henkilön nimellä ilmoitustaulullle. Herätys, meditaatioiden aloitus sekä ruokailun alkaminen viestittiin kelloa soittamalla. Otin myös itselleni vuoron kellon soittajana; se oli hauska lisä päivään. Soittaja kiersi läpi kaikki alueet missä osallistujat saattoivat olla lepäämässä.

Sitten itse kokemukseen. Tuntui haikealta sanoa hyvästit rakkaalle ihmiselle retriitin alkaessa. Jäin sinne tavaroideni ja useamman kymmenen tuntemattoman kanssa. Tässä kohtaa mietin ensimmäisen kerran "mitä hittoa olenkaan tekemässä". Hiljaisuuden retriitillä pidättäydytään myös kännykästä kaikin tavoin. Myöskään lukemista tai kirjoittamista ei tule harrastaa.  

Ensimmäinen vuorokausi oli vaikein ja hitain. Piti tottua siihen, että arki oli kaikin puolin aivan erilaista. Kahden hengen piskuiseen huoneeseeni tuli lopulta toinen henkilö, jonka kanssa ehdimme esittäytymään ennen ensimmäistä iltasessiota ja hiljaisuuden virallista alkamista. Tuntui oudolta ajatukselta asua niin pienessä huoneessa jonkun kanssa puhumatta sanaakaan. 

Ensimmäisen vuorokauden aikana meillä oli myös kännyköiden luovuttamisen seremonia. Ohjaajan sanat jäivät mieleeni "The attachment is the beginning of the suffering" (kiintymys on kärsimyksen alku). Kännykän pois antaminen tuntui hyvältä, se auttoi ikään kuin laskeutumaan kokemukseen. 

Tuo ensimmäinen päivä tuntui kestävän ikuisuuden. Kaikki oli aikataulutettu, mikä ei sinänsä ahdistanut. Päivän kulussa oli totuttelua koska olin vain muutamaa päivää aiemmin aloittanut kesälomani. On myös suuri muutos meditoida noin yhdeksän tuntia päivässä. Tämän lisäksi ajatuksena se, että meditoimme ikään kuin koko ajan: mahdollisena tietoisena olemista ja aistimista heräämisestä nukkumaan menoon. 

Kaipasin kovasti rakkaimpia ihmisiä. Käytin ensimmäisinä päivinä ystäväni lahjaksi antamaa t-paitaa, sain siitä lohtua. Tiedänhän minä, että yhteys rakkaisiin on aina olemassa. Keskityikin kauniisiin ajatuksiin ja siihen, että rakkaudellinen energia löytää heidän luoksensa. 

Syömistilanteet olivat myös mielenkiintoistia reflektion hetkiä. Jokaiselle on kerääntynyt valtava määrä tapoja ja arvoja liittyen ruokaan, aina lapsuudesta lähtien. Ruokaan kiteytyy paljon myös ulkonäköömme liittyviä kysymyksiä. Häpeän aiheita. Huomasin pohtivani ruokaa jonottaessa esimerkiksi seuraavanlaisia asioita. "ajatteleeko takana tulevat, että syön paljon ja olen ahne?", "syönkö liian nopeasti, vaikka mielestäni olen todella hidas?," "uskallanko hakea lisää ruokaa? "

Pohdin omia rajoja ja tilan tarvetta. Ruokaillessa joku istuu viereen. Tuntui alkuun oudolta olla puhumatta, jopa intiimiltä. Monesti tulkitsin toisen ilmeitä. Mietin millainen ääni kyseisellä ihmisellä on. Millainen hän ylipäätään on ihmisenä. Pohdin myös sitä, miten tylyn kuvan annan itsestäni kun en voi käyttää sanoja perustelemaan käytöstäni.

Nämä pienet tilanteet olivat yleensä niitä opettavaisimpia. Sain tarkastella miten käyttäytyisin normaalitilanteessa. Usein nämä asiat liittyivät puhumiseen. Kun se mahdollisuus oli viety, pääsinkin kääntymään sisäänpäin. 

Koin keskittymisen vaikeaksi meditaatiohallissa. Meditaatioissa ei ollut minkäänlaista taustamusiikkia. Koska osallistujia oli paljon, ääniäkin riitti: erilaisia vatsasta tulevia ääniä, aivastuksia tai luiden naksahduksia. 

Onneksi meditaatiohallissa ei ollut pakko meditoida, vaan halutessaan oli mahdollisuus tehdä se vaikkapa ulkona. Käytinkin tilaisuuden hyödyksi tekemällä aamumeditaatiot järven rannassa. 

Kävelymeditaatiot osoittautuivat mielenkiintoisimmiksi. Saatoin tunnustella jalkojen liikeratoja hitaasti edeten ja silmät kiinni: mitä lihaksia käytän kun kävelen? Miltä liike tuntuu?  Kävelin takaperin ja sivuttain, liioitellun hitaasti, tai toisaalta myös nopeasti. Kiinnitin toisinaan huomiota pelkästään kuulemiini ääniin tai tuoksuihin. Välillä koskettelin eri pintoj: puun pintaa, lehtiä, nurmikkoa, omaa ihoa ja hiuksia.

Aistit terävöityivät valtavasti tuon viikon aikana. Tunsin luontoyhteyden vahvistuvan, ikään kuin olisin sulanut ympäristööni. Saatoin tarkastella yhtä puuta tunnin ajan. En kaivannut kännykkääni. Viikko menikin jonkinlaisessa kuplassa eläen. Tulin tietoiseksi jokaisesta ajatusradasta. Tulin tuskallisen tietoiseksi joistakin päässäni pyörivistä ajatusluupeista. Kävin asiasta jopa keskustelun erään ohjaajan kanssa. Hän antoi avuksi erilaisen meditaation.

Iltojen ohjelmaan kuului meditaatioiden lisäksi myös tunnin kestävä puhe. Aiheita käsiteltiin buddhalaisesta filosofiasta käsin. Oma maailmankatsomukseni ei kuulu buddhalaisuuteen, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan uskontoon tai filosofiaan. Nautin siitä, että voin kuunnella ja tarkastella, haluamatta kiinnittyä kenenkään oppiin. Jos jotain pitäisi määritellä, niin sanoisin että rakkaus on minun uskontoni. 

Viikkoni meni melko tasaisesti: olin varautunut voimakkaampaan mielen turbulenssiin. Koin toki monenlaisia tunteita, mutta en kovin voimakkaita surun, vihan tai ilon tunteita. Muistan olleeni hieman turhautunut kuudennen päivän koittaessa siihen, ettei meditaatioihini ollut tullut lisää syvyyttä. Hyväksyin kuitenkin tämän. Viimeisen vuorokauden harjoituksissa olinkin huomattavasti syvemmällä: sanoisin, että koin jonkinlaisia euforisia hetkiä

Muutamaa tuntia ennen kotiinlähtöä meillä oli viimeiset sessiot, jossa saimme myös kännykät takaisin. Sen käteen saaminen ahdisti jonkin verran, vaikka tiesi klikkauksen päässä olevan myös ihanat ihmiset. Yksi mielenkiintoisimmista harjoituksista oli puhumisen aloittaminen, joka tehtiin pareittain vieressä istuvan kanssa. 

Meidän tuli katsoa toisiamme silmiin, ja kummankin kertoa vuorotellen minuutin ajan siitä, miltä tuntuu puhua. Ja se tuntui kieltämättä oudolta. Olin viikon ajan kerännyt sisääni energiaa, kuluttamatta sitä kehenkään tai mihinkään. Olin kuin kauniissa ja hauraassa lasipallossa, jonka puhkaisin päästämällä itsestäni ääntä ulos. Ikään kuin jotain olisi rikkoutunut. Samaan aikaan tuntui ihan mielettömän ihanalta saada jakaa toisen kanssa viikon aikana kokemaani sekä nähdä toisen katseesta ja eleistä, kuinka hän ymmärsi kaiken. 

Kaikenkaikkiaan tuo viikko oli todella hyvää tekevä kokonaisuus. Hermostoni kiittää. Keho tuntui hiljaiselta. Mieleni ei salamoinut sataa ajastusta ja sydämeni tykyttänyt hermostuksissaan. Se sai myös jälleen kerran pohtimaan, mihin sitä muka on aina kiire? Miksi meillä on nopeutta ja tehokkuutta arvostava kultuuri? Miksi niin usein väsyttää? Miksi emme arvosta ruokaa vaan hotkaisemme sen suustamme alas niin nopeasti? 

Uskon, että kannan tuosta viikosta monta asiaa mukanani normaaliin arkeen. Suosittelen kaikille.