Lupaus kahvitauolla ja itsesabotaasi

Kahvitauolla:

Kollega 1 "Mitä ajattelet tekeväsi kahden vuoden kuluttua?"

Kollega 2 "Toivottavasti olen jossain muualla. Tässä työpaikassa ei ole mitään vikaa, mutta onhan tämä nähty"
Kollega 1: "Sepä se. Miksi muutos onkin niin vaikea toteuttaa? Vaikka tietää, että sielu näivettyy. Mitä aiot tehdä tässä hetkessä päästäksesi lähemmäs unelmiasi?
Kollega 2 "Voisin kokeilla säveltää"
Kollega 1 "Selvä. Lupaatko että kahden viikon sisällä olet säveltänyt uuden kappaleen, kolmen vuoden soittotaukosi jälkeen?"
Kollega 2 "Sopii. Mitä sinä lupaat?"
Kollega 1 "Voisin aloittaa kirjoittamaan blogia"

Tässä siis ollaan, kirjoittamassa. Huomenna on kulunut kaksi viikkoa tuosta keskustelusta. Pitäisikö puhua hetkinen sellaisesta asiasta kuin itsesabotaasi? 

Ihminen on mestari sabotoimaan omaa elämäänsä. Voisi sanoa että (lähes) jokainen meistä sabotoi elämäänsä tavalla tai toisella.  Parhaillaan lukemani kirja "The Mountain Is You" (Brianna West) käsittelee aihetta hyvin perusteellisesti. Yleisimpiä aiheita on parisuhde, työ ja raha-asiat.

Minä olen ollut erityisen hyvä keksimään itselleni (ja muille) syitä, miksi en tee elämässäni sitä, mihin tunnen eniten vetoa. Olen tuntenut aina vetoa "sielullisia asioita" ja psykologiaa kohtaan. Lainailin self-development-kirjoja jo 11 vuoden iässä, vaikka en silloin vielä ymmärtänyt lukemaani. Kenties se oli myös yritykseni löytää jollakin tavalla lohtua isäni kuoleman jälkeen. Minulla on ollut aina vahva tunne siitä, että se mitä päädyn tekemään, on jotain vähemmän tavallista. Olen monta kertaa innostunut esimerkiksi podcastin tai blogin aloittamisesta. Kuitenkin seuraavassa hetkessä, tai viimeistään seuraavana päivänä idean hyläten ja uskoen ettei minulla ole mitään annettavaa. Tämä on ehdottomasti yksi itsesabotoinnin muoto. 

Voisin sanoa klisesesti, että koen olevani oman tien kulkija. Mitä se tarkoittaa? Sitä ainakin, että uskaltaa tehdä ratkaisuja kuunnellen omaa sisintä.  Sitä, ettei tule välttämättä ollenkaan ymmärretyksi, vaan ennemminkin vieroksutuksi. Jopa inhotuksi. Maailman sivu on täynnä esimerkkejä siitä, miten ihmiset jotka tekevät asioita toisin, saavat lokaa niskaansa. Julkisuuden ihannointi ja sen tuoma onnellisuus onkin ehkä yksi maailman suurimmista illuusioista. Julkisuuden henkilöt ovat harvemmin pidettyjä, ennemminkin kadehdittuja. He heijastavat ihmisille heidän omia sisäisiä haaveita, jotka ovat jääneet toteutumatta. On helpompi osoittaa sormi toista kohden kuin tehdä muutos itsessä. Tähän olemme varmaan kaikki sortuneet. 

Sanotaan, että kun kävelet oikeaa tietä, niin ovia avautuu. Itselleni elämäni suurin mörkö tuntuu olevan nimenomaan työasiat. Pitkään tein töitä, jotka olivat minulle henkilökohtaisia rimanalituksia; en uskonut että osaan tehdä yksinkertaisintakaan asiaa hyvin. Pelasin varman päälle etten joutuisi kohtaamaan sisälläni vellovia häpeän tunteita. 

Etsin itseäni paljon myös matkailun ja ulkomailla asumisen kautta. Ne olivat tärkeitä, vaikkakin myös vaikeita aikoja. Kuitenkin viimeisen parin vuoden aikana on voimistunut sielullinen tunne siitä, että polkuni on lähtenyt avautumaan. Siihen minua on varmastikin valmistellut omat elämän koettelemukset, mutta myös työpaikat joissa olen ollut sairaiden tai muuten apua tarvitsevien ihmisten kanssa tekemisissä. 

Tässä polussa ei ole valmiita tienviittoja, vaan ne täytyy luoda itse. Uskon, että monet meistä jotka kokevat elämässään paljon yksinäisyyden tunteita, tarvitsevat sen kokemuksena. Uutta ei voi luoda, jos tallaa valmiiksi mietittyjä polkuja. Oman tien kulkeminen sisältää erittäin usein myös sitä, että uskaltaa näkyä. Kun taustalla on näkymättömyyttä erilaisissa muodoissaan, voi viedä todella kauan aikaa siihen, että itsetunnon on saanut koottua uudelleen kasaan. Tässä kuitenkin kirjoitan, mentaliteetilla "sieltä mistä aita on matalin". Sillä kun ei ole lopulta mitään väliä, mitä olemme halunneet tai aikoneet tehdä, mutta sillä on, että aloitammeko ylipäätään. Aloittaminen on minulle onnistuminen.