Timanttikaivoksella

Tämä kysymys esitettiin minulle hetki sitten. Pian pohdinnan aloitettuani huomasin sen olevan pidemmänkin tekstin arvoinen aihe.  Kauneus on minulle ensisijaisesti näkökulma. Se on samalla tavalla näkökulma, kuin sekin onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä. Kauneutta pohtiessani en ole aivan varma kumpi tulee ensin tunne ja kokemus kauneudesta vai fyysinen aistiärsyke.  Luonto Kauneudesta tulee mieleen ensin luonto: miljoonat eri kasvit ja eläimet, niiden monimuotoisuus ja ekosysteemi. Syntymä ja kuolema. Luonnon tietoisuus syntyä, kasvaa ja kuolla. Sen kyky uusiutua. Esimerkiksi sienirihmastot voivat elää jopa tuhansia vuosia vanhaksi.  Ihan samalla tavalla meissä ihmisissä oleva luonto herättää ihmetystä: miten voi olla mahdollista, että meidän sisällä liikkuvat solut tietävät jakautua vaikkapa iho- tai lihassoluiksi. Tätä kaikkea kuljettaa jokin suurempi tietoisuus mistä emme koskaan voi saada täysin rationaalista otetta. Tämä jos mikä on aivan mieletöntä. Tästä syystä en väsy kuunte

Ajoittain tunnen olevani supertehokkassa linkoamisohjelmassa pyörivä räsynukke. Sieltä sitten ojentelen raajojani kuiville, ja mietin että miten tässä nyt taas näin kävi: vähän väsyttää, eikä pelkästään kehollisesti. Eikä edes niin vähääkään.  Muut herkästi tuntevat tietävät mistä puhun. Tämän ajan suurin sairaus on tehokkuusajattelu, johon huomaan solahtaneeni aina tasaisin väliajoin. Kun kaikessa mitataan suoritusta ja sitä, kuinka paljon saadaan tehtyä mahdollisimman lyhyessä ajassa. Työpaikoilla on mittarit ja keskiarvot joihin pyritään, ja muutenkin täytyy antaa itsestään 100%, mielellään vähän enemmänkin. Pitää kehittää itseä ja olla valmis muuntumaan, heittäytymään ja oppimaan jatkuvalla syötöllä.  Ihmissuhteissa jokainen kokee paineita; onko riittävä puolisona, ystävänä tai perheenjäsenenä. Pitäisikö olla enemmän sitä tai vähemmän tätä. Päälle sitten arjen muut jutut, kuten kodin ja auton huolto, laskujen maksut, omien ja/tai lasten kouluasioiden huomioiminen, ja muu pieni, mu